Surun pyyhit silmistäni pois.

Varoitan heti aluksi, aika imelää tekstiä tulossa.

Sellaiset kliseet kuin "ikävä raastaa rintaa" ei oo koskaan iskenyt muhun. Pelkkää sanahelinää. Tänään huomasin, ettei niin olekaan.

En oo varmaan koskaan ikävöinyt O:ta näin paljon. Ihan pakahduttaa, ahdistaa, itkettää.
En oo varma mistä tää olo tulee, ehkä siitä, ettei O tule viikonloppuna kotiin. Vielä kahdeksan yksinäistä yötä.

Meidän suhde on aina ollut vähän erilainen. Tosilla käy usein niin, että ensimmäinen puoli vuotta-vuosi on sitä alku huumaa ja sen jälkeen tasaantuu. Meillä se ei ole koskaan ollut niin. Meillä ei ole koskaan ollut kiire mihinkään, kaikki on saanut tapahtua omalla painollaan. Vuosien kuluessa se välittäminen ja rakkaus ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin, tunteet ovat vain kasvaneet.

Tottakai me myös riidellään, sopivasti. Ei jokainen päivä ole auvoisaa yhteiseloa. Tällaisina päivinä jopa kaipaa niitä riitoja. Silloin se toinen on kuitenkin läsnä.

Poikaystävän lisäksi O on mulle muutakin, se on mun paras ystävä. Onhan mulla tietysti muita ystäviä ja niiden joukossa yksi, jota kutsun parhaaksi ystäväkseni. O:lle kuitenkin voin puhua ihan kaikesta, hänen seurassaan voin olla oma itseni, kaikkine kiloineni ja vikoineni. Välillä ihan pelottaa rakastaa toista niin paljon.

Tästä tuli nyt tämmöinen ihme rakkausikävälällyällö-tilitys. Itsekin vihaan sellaista ylitsevuotavaa rakkauden osoitusta, mutta pakko myöntää, tää helpotti <:

Kiirettä pitää.

Sinne meni O, taas kerran.
Ja tällä kertaa mahdollisesti kahdeksi viikoksi.
Silti yllättävän hyvä olo, ehkä alan viimein tottua tähän.

Oli taas ihana viikonloppu.
Hyvää ruokaa, ystäviä ja paljon laatuaikaa O:n kanssa.
Toisaalta olihan viikonlopulla varjopuolensakin, nimittäin ne kalorit.

Oikeastaan voisin sanoa, että mitkä kalorit. En ole taaskaan koko viikonloppuna kiinnittänyt mitään huomiota kaloreihin. Suuhun vaan sapuskaa, mistään mitään välittämättä.
No, ensi viikolla tulee muutos. Tää on taas niin kuultu juttu, mutta nyt alkaa olemaan jo vähän pakko, ennen kuin lihoan enää yhtään enempää. En ole uskaltanut käydä kuukauteen vaa'alla. Samat vaatteet kyllä mahtuu ihan yhtä hyvin päälle, kuin ennenkin, mutta musta itsestäni vain tuntuu siltä, että olen lihonnut. Ja ihmehän se olisikin, jos en olisi.

Ensi viikko on todella kiireinen, en ymmärrä miten selviydyn kaikista hommista. Töitäkin tuplasti enemmän. Pakko vaan jaksaa.

Ja minä olen yksin.

O lähti armeijaan eilen.
Itku ei ollut kaukana. Eilinen oli yhtä helvettiä, joka ikinen minuutti tuntui tunnilta.
Onneksi kaveri soitti ja kysyi, voiko tulla käymään. Senkin poikaystävä lähti armeijaan eilen.
Lopulta samainen kaveri jäi yöksi. Onneksi. Sain jotain muuta ajateltavaa.

Tämä päivä on ollut sitten jo helpompi. Oon koko päivän ollut iskällä ja tehnyt siellä hommia, kun oon sille rahaa vähän velkaa, niin korvaan velkani tekemällä töitä. Äsken puhuttiin O:n kanssa puhelimessa, mutta sen piti mennä iltapalalle. Puhutaan kuitenkin myöhemmin lisää.

Ainut hyvä puoli tässä O:n lähdössä on se, että viimein voin keskittyä 100% laihduttamiseen. Aloitan tän laihduttamisen 1200 kalorilla päivässä ja sitten kun oon laihtunut muutamia kiloja, niin siirryn 1500 ja lopulta kun oon lopullisessa tavoitteessa, niin alan elämään 1800 kalorilla. Luin tälläsestä ajatuksesta Me naisista ja se kuulostaa ihan fiksulta. Tän päivän kaloreita en oo kovin tarkasti laskenut, mutta siinä 1200 kieppeillä ne on. Pitää vaan pitää ittensä poissa jääkaapilta.

You still can't make me cry

En ole hetkeen kirjoitellut. Lähinnä siksi, ettei meillä ole vielä nettiyhteyttä uudessa kodissa. Nyt kuitenkin tulin kotiin. Tai eihän tämä enää minun kotini ole, vaan äitini ja siskoni, mutta kuitenkin.

Yhteiselo O:n kanssa ei sujunutkaan ihan niin kuin ajattelin. Tai sujui se, tähän asti. Meille tuli siis riitaa ja siksi tulinkin tänne, rauhoittumaan. Tarkennan nyt kuitenkin jo tässä vaiheessa, ettei me nyt sentään eroamassa olla, tää on vaan tällänen pieni suuri riita. Näitä tulee aina sillon tällön.
O lähti aamulla 8 aikaan asioille ja sanoi ettei mene kauaa. Minä jäin vielä nukkumaan. Heräilin vähän ennen kymmentä ja ihmettelin, kun O ei ollut tullut vielä takaisin, joten laitoin viestin että meneekö vielä kauan. O vastasi, ettei mee enää kun hetki, että tulee kohta. Meillä oli siis tarkoitus tänään viimeistellä kämppää, sillä huomenna tulee ensimmäiset kaverit käymään. No, minä siinä odottelin ja odottelin ja joskus 12 aikaan aloin jo vähän hermostua ja soitin sitten O:lle. Se oli katselemassa puhelimia. Olin vähän että joo-o, mutten sanonut mitään.
Puoli 2 aikaan hermostuin täysin ja soitin, että onkohan se tulossa ollenkaan, että mä lähden käymään kävellen äitin luona nyt, että mulla on on siellä hommia ja turha mun on täällä odotella, kun en voi tehdä siellä mitään ilman sen apua. O sanoi että se voi heittää mut autolla sinne, mutta mä sanoin että kyllä mä meen kävellen kun ei siitä ikinä tiedä millon sen tulee. Sitten se löi mulle luurin korvaan. Se ei ikinä lyö mulle luuria korvaan.
Kieltämättä mä olin ehkä vähän liian tyly sille ja sen saman puhelun aikana vielä valitin sille, kun se ei ollut laittanut kurkkua vihanneslaatikkoon ja se oli paleltunut kokonaan ja piti siis heittää roskiin. Mutta toisaalta, mä en kestä sitä, että jos sovitaan joistain asioista, että ne tehdään päivällä (meillä molemmilla on tänä iltana menoa, joten illallakaan ei kerkeä) ja luvataan tulla kohta ja sitten ei tullakaan. Ei edes ilmoiteta, että ei tulekaan.
Sanokaa mulle nyt, että oonko mä ihan hirveä ja pikkumainen noita, vai oliko mulla oikeus hermostua? Saatan nimittäin olla joskus aika kamala...
And starving hurts the soul
when you're hungry for
some love.

Oi, tällä blogilla on jo 3 virallista lukijaa <: Kiitos teille. Yritän olla pitkästyttämättä teitä jutuillani.

Ps. O soitti äsken, ei se varsinaisesti anteeksi pyytänyt, mutta äänensävy oli sovitteleva. Sanoi että tulee täällä käymään.

Tavoite

Aloitan herkkulakon.
Se alkaa huomenna ja kestää ainakin vappuun asti, ehkä pidempäänkin.
Riippuen siitä, olenko saavuttanut sen avulla mitään tuloksia.
Asetin itselleni kunnon tavoitteen, yo-juhliini mennessä pitäisi olla 3,5 kiloa laihempi.
Aikaa niihin on 2 ja puoli kuukautta, joten luulisi onnistuvan.

Viimeinen viikko alkaa, enää kahdet kirjoitukset. Ensi perjantain matikan jälkeen elämä helpottaa. Ei enää koulua, ei stressiä, ei mitään. Sillon mulle vasta jääkin aikaa liikkua ja laihduttaa. Mutta mikä tärkeintä, silloin mulla on viimein aikaa mulle ja O:lle.
Vaikka ollaan joka päivä yhdessä, niin ei olla kuitenkaan sillein yhdessä.
Aika menee lukemiseen ja muihin asioihin. Kaipaan O:ta ihan mielettömästi.
Miten voi kaivata ihmistä, vaikka näkee sitä joka ikinen päivä?
No, mä voin.

Niin joo, aloitin viimein ajokortin ajamisen <: kivaa.