Surun pyyhit silmistäni pois.

Varoitan heti aluksi, aika imelää tekstiä tulossa.

Sellaiset kliseet kuin "ikävä raastaa rintaa" ei oo koskaan iskenyt muhun. Pelkkää sanahelinää. Tänään huomasin, ettei niin olekaan.

En oo varmaan koskaan ikävöinyt O:ta näin paljon. Ihan pakahduttaa, ahdistaa, itkettää.
En oo varma mistä tää olo tulee, ehkä siitä, ettei O tule viikonloppuna kotiin. Vielä kahdeksan yksinäistä yötä.

Meidän suhde on aina ollut vähän erilainen. Tosilla käy usein niin, että ensimmäinen puoli vuotta-vuosi on sitä alku huumaa ja sen jälkeen tasaantuu. Meillä se ei ole koskaan ollut niin. Meillä ei ole koskaan ollut kiire mihinkään, kaikki on saanut tapahtua omalla painollaan. Vuosien kuluessa se välittäminen ja rakkaus ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin, tunteet ovat vain kasvaneet.

Tottakai me myös riidellään, sopivasti. Ei jokainen päivä ole auvoisaa yhteiseloa. Tällaisina päivinä jopa kaipaa niitä riitoja. Silloin se toinen on kuitenkin läsnä.

Poikaystävän lisäksi O on mulle muutakin, se on mun paras ystävä. Onhan mulla tietysti muita ystäviä ja niiden joukossa yksi, jota kutsun parhaaksi ystäväkseni. O:lle kuitenkin voin puhua ihan kaikesta, hänen seurassaan voin olla oma itseni, kaikkine kiloineni ja vikoineni. Välillä ihan pelottaa rakastaa toista niin paljon.

Tästä tuli nyt tämmöinen ihme rakkausikävälällyällö-tilitys. Itsekin vihaan sellaista ylitsevuotavaa rakkauden osoitusta, mutta pakko myöntää, tää helpotti <:

Ihana aamu

Tänään oli kivaa herätä, hyvä herätä.
Herättiin O:n kanssa "jo" 10 aikaan, kun aamuaurinko paistoi ikkunasta sisään. Tai oikeastaan se heijastui sisään sellaisena punaisena valona, kun meillä on makuuhuoneen ikkunassa punaiset verhot. On niin helppoa nukkua, vaikka 12 asti, kun ei ole koulua eikä mitään, joten siihen nähden tuo 10 on aika aikaisin.

O lähti suihkuun ja minä nousin ylös katsomaan itseäni peilistä. Nukun joskus pelkät alusvaatteet päällä, kun tuo aamuaurinko lämmittää niin paljon, joten pystyin tarkastelemaan itseäni aika hyvin. En pitänyt kauheasti näkemästäni. Mittailinkin siinä vähän ja olin aika pettynyt. Vyötärön ympärys: 66,5cm ja vatsanympärys navan kohdalta: 71,5cm. Yäk. Joskus parhaimmillaan tuo vatsanympärys on ollut alle 69cm, joten ihmekään, kun inhottaa. Mutta saanpahan tuosta intoa taas laihduttamiseen. Pakko tuollaisista lukemista on saada.

Mua niin inhottaa tää mun ruumiinrakenne. Mulla on aika hoikat jalat, reidet ei pahemmin osu yhteen, kun seison jalat vierekkäin. Samoin omaan pienen takamuksen. Myös yläruumis on melko hoikka, paitsi kädet saisi olla hoikemmat. Mutta sitten keskivartalo... Kaikki onkin sitten kertynyt siihen. Siksi ajattelinkin aloittaa taas vähäksi aikaa tuon pienillä kaloreilla kituuttamisen. Vain siksi aikaa, että pääsen hiukan vauhtiin.

Varmaan joku saattaa ihmetellä, että jos kerta häpeän niin kovasti kehoani, niin miksi sitten heilun täällä O:n silmien edessä pelkät alusvaatteet päällä. Itseänikin se vähän hämmästyttää, että miten kehtaan. Mutta ehkä se johtuu siitä, että ollaan oltu niin kauan yhdessä, ettei sillä ulkokuorella ole enää niin paljoa merkitystä. Tai sitten siitä, että olin 10 kiloa lihavampi silloin, kun alettiin seurustella, eli tuskin nyt olen ainakaan pahempi, kuin silloin. En tiedä, mutta oon ihan tyytyväinen, että voin olla omaitseni edes jonkun silmissä. Jos en omieni, niin edes O:n.

Hei, käytiin muuten eilen siskon kanssa katsomassa se merirosvoradio. Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia sen suhteen, kun en oikein tiennyt mistä se kertoo, mutta sehän olikin mainio! Ihanaa vanhaa rokkia ja muutenkin, tosi hyväntuulinen elokuva. Suosittelen <: