Varoitan heti aluksi, aika imelää tekstiä tulossa.
Sellaiset kliseet kuin "ikävä raastaa rintaa" ei oo koskaan iskenyt muhun. Pelkkää sanahelinää. Tänään huomasin, ettei niin olekaan.
En oo varmaan koskaan ikävöinyt O:ta näin paljon. Ihan pakahduttaa, ahdistaa, itkettää.
En oo varma mistä tää olo tulee, ehkä siitä, ettei O tule viikonloppuna kotiin. Vielä kahdeksan yksinäistä yötä.
Meidän suhde on aina ollut vähän erilainen. Tosilla käy usein niin, että ensimmäinen puoli vuotta-vuosi on sitä alku huumaa ja sen jälkeen tasaantuu. Meillä se ei ole koskaan ollut niin. Meillä ei ole koskaan ollut kiire mihinkään, kaikki on saanut tapahtua omalla painollaan. Vuosien kuluessa se välittäminen ja rakkaus ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin, tunteet ovat vain kasvaneet.
Tottakai me myös riidellään, sopivasti. Ei jokainen päivä ole auvoisaa yhteiseloa. Tällaisina päivinä jopa kaipaa niitä riitoja. Silloin se toinen on kuitenkin läsnä.
Poikaystävän lisäksi O on mulle muutakin, se on mun paras ystävä. Onhan mulla tietysti muita ystäviä ja niiden joukossa yksi, jota kutsun parhaaksi ystäväkseni. O:lle kuitenkin voin puhua ihan kaikesta, hänen seurassaan voin olla oma itseni, kaikkine kiloineni ja vikoineni. Välillä ihan pelottaa rakastaa toista niin paljon.
Tästä tuli nyt tämmöinen ihme rakkausikävälällyällö-tilitys. Itsekin vihaan sellaista ylitsevuotavaa rakkauden osoitusta, mutta pakko myöntää, tää helpotti <:
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti