Such a mess.

Äää, jotenkin taas niin kumma olo.
En osaa oikein olla, kauheasti tekemistä, mutta ei mitään mielekästä.
Hirveästi kouluhommia, huomenna töitä... Ja loputonta yksinäisyyttä.

Kävin eilen äidin luona, mutta sielläkin olin lähinnä yksin.
Äiti lähti asioilleen ja sisko oli kavereidensa kanssa. Katselin tv:tä jonkin aikaa, kunnes lähdin kotiin.

Mikä siinä on, kun oikeasti on asiat ihan ok, mutta silti ei tunnu siltä?
Aamuisin saatan herätä hyvällä mielellä ja ajatella miten hyvä mun elämä onkaan.
Ja sitten tulee se ilta ja ahdistus iskee taas. Kaikista oudointa on se, etten tiedä mistä tää johtuu.
Eikä tää ole edes mitään läskiahdistusta, ei ole ollut pitkään aikaan. Jotenkin mua ei jaksa enää kiinnostaa olenko laiha vai lihava, tää tulee jostain syvempää. Toisaalta ei mun tee hirveästi mieli syödäkään.

Kuulostan ihan joltain masentuneelta, mutta ei se sitä ole. Koulussa olen normaali, iloinen ja äänekäs oma itseni. Ja siellä olo tuntuukin normaalilta. Mutta sitten tällein kotona iltaisin, kaikki on päinvastoin. Ja ei musta tunnu, että tää yksinolo mua kuitenkaan mitenkään ahdistaisi.

Niin kuin edellisessä päivitysessäni kerroinkin, miten mustasukkainen olen kavereistani. Niin olenkin, mutta silti en jaksa soittaa heille ja olla heidän kanssaan. Eikä se vika kavereissani ole.

Jotenkin vaan... en osaa edes kuvailla tätä. Haluaisin olla yksin ja tehdä omia tylsiä juttujani, mutta silti samalla tunnen hirveää syyllisyyttä, kun en käy iskän tai äitin luona, saatika sitten pidä yhteyttä kavereihini. Ja kokoajan pelkään sitä hetkeä, etteivät kaverini enää jaksa odotella soittoani tai vanhempiani lakkaa kiinnostamasta se, mitä minulle kuuluu.