Kaappien syövereissä piilee salaisuuksia

Onpa salaperäinen otsikko. Ehkä vähän liioittelen puhuessani salaisuuksista, kyseessä on ennemminkin muistoja, kipeitä muistoja.
Siivosin eilen ja tänään kaappeja ja laatikoitani samalla kun pakkasin ja löysin muutamia mun vanhoja päiväkirjoja. Pala nousi kurkkuun, kun löysin ne. Olin jo ihan unohtanut ne.
Ensimmäinen päiväkirja ajoittui yläasteelle, 7 ja 8 luokille. Silloin asiat olivat vielä suhteellisen hyvin. Siellä oli kaikenlaisia merkintöjä pojista ja kavereista ja milloin mitäkin kriisejä. Mitä nyt tuon ikäisen ihmisen elämään normaalisti kuuluukin. Tosin järkytyin hiukan, kun löysin sieltä merkintöjä painosta ja valitteluja siitä, miten läski olen. En muistanutkaan, että tarkkailin painoani jo silloin.
Seuraava päiväkirja ajoittui sitten lähinnä 9. luokalle. Silloin mulla alkoi karata asiat lapasesta. Itseasiassa ne alkoivat karata jo 8. luokan lopulla. Silloin seurustelin ensimmäistä kertaa vakavasti. Ja mitä muutakaan tuollaiselta suhteelta voi odottaa, kuin katkeraa loppua. Mulla meni kotona silloin vähän huonosti, en tullut oikein toimeen porukoiden kanssa. Eikä porukoiden jatkuva riitely ainakaan helpottanut asiaa. Siksi ehkä turvauduin siihen suhteeseen niin paljon, ja kun se suhde loppui, mun maailmani romuttui. Asiaa pahensi vielä se, että samaan aikaan kun tämä suhde sai dramaattisen loppunsa, mun ja mun parhaan ystävän välit katkesivat täysin.
Masennuin ja aloin viillellä. Lintsasin koulusta ja lopulta aloin käyttää alkoholia joka viikonloppu ja polttamaan. Pahinta tilanteessa oli ehkä se, ettei meidän porukat tajunneet mitään. Silloin alkoi myös mun laihduttaminen. Ei mulla koskaan kuitenkaan mitään syömishäiriötä ole ollut, luojan kiitos, on ollut tarpeeksi tekemistä muidenkin ongelmien kanssa.
Siinä tuli sitten vuoden verran ryypättyä ja vietettyä muutenkin aika railakasta elämää. Muutamien poikienkin kanssa oli juttua, mutta pohjimmiltani olin vielä niin rikki, etten pystynyt päästämään ketään liian lähelle. Seurustelin vain, koska se oli "normaalia". Halusin kaikin keinoin esittää normaalia.
No, asiat alkoi sitten parantua. Mut pakotettiin psykologille (tosin oon edelleenkin sitä mieltä, että siitä psykologilla käynnistä ei ollut yhtään mitään hyötyä) ja meillä kotonakin alettiin tajuta, ettei mulla ole kaikki asiat ihan kohdallaan. Ehkä mä siinä vaiheessa olin kasvanut jo sen verran henkisestikin, että ymmärsin ettei tää voi jatkua näin. Lopulta pääsin kuin pääsinkin lukioon ja aloin seurustella O:n kanssa, jonka jälkeen mun elämä on lähtenyt nousukiitoon.

Kaikki tuo löytyi niiden kansien välistä. Jotkut tekstit oli oikeesti niin ahdistavia, etten voinut edes lukea niitä. Senpä takia revin ja poltin molemmat päiväkirjat. Vähän teki pahaa tehdä niin, koska niiden kansien väliin mahtui myös paljon iloa ja hyviä hetkiä, mutta toisaalta, en kestäisi jos joku muu lukisi ne. Ja toisaalta, ehkä mä muistan noin suuret asiat ilman päiväkirjoja. Onhan mulla aina nää arvet muistuttamassa...

Tulipas pitkä teksti, ainakin verrattuna mun aikaisempiin. Kukahan tän edes jaksaa lukea. Tässä oli nyt pala mun elämästäni, ehkä se kovin pala. Olen itsekin aika yllättynyt, miten kivuttomasti pystyin tästä kirjoittamaan. Ehkä se tosiaan on niin, aika parantaa haavat.